Antonio Canova näytti syntyneen taiteilijaksi. Isän kuoltua hän siirtyi isoisänsä, molempien kivimiesten, hoiviin. Jälkimmäinen tutustutti hänet kuvanveiston taiteeseen. Jo kymmenvuotiaana hän alkoi tehdä malleja savesta ja marmorista. Kaksitoistavuotiaana Canova pääsi Venetsiassa oppipojaksi Giuseppe Bernardille, joka oli jo tuolloin merkittävä kuvanveistäjä, ja hän viimeisteli työnsä. Muutamassa vuodessa hän valmistui Venetsian taideakatemiasta, voitti siellä useita palkintoja ja avasi lopulta oman studion. Erään anekdootin mukaan Canova kaiversi eräällä aristokraattisessa seurassa pidetyllä illallisella voihin niin realistisen leijonan hahmon, jolla oli ojennetut siivet, että läsnäolevat vieraat melkein hämmästyivät epäuskoisina.
Myöhemmin, kun Canova paneutui intensiivisesti italialaiseen ja kreikkalaiseen mytologiaan ja klassikoihin, hän loi Roomassa lukuisia patsaita ja veistoksia, joita arvostetaan nykyään taidemaailmassa. Canovaa pidetään syyttä yhtenä italialaisen klassismin päähenkilöistä, ja joskus häntä pidetään suurimpana kuvanveistäjänerona sitten Michelangelon, jonka töitä hän itse ihaili suuresti. Hänen tanssilliset, kevytjalkaiset liikkeensä, feministinen sirous ja virtaavat, sirot muodot tekivät hänestä aikansa merkittävimmän taiteilijan. Hän oli tavallaan perfektionisti, mikä ilmenee myös siinä, että hän valaisi teoksensa yöllä kynttilänvalossa korostaakseen niiden ainutlaatuisuutta ja kauneutta myyttisessä valossa ja tehdäkseen vaikutuksen vieraisiin ja yhteistyökumppaneihin. Ensimmäiset kävijät, jotka näkivät hänen hienot teoksensa, hämmästyivät, että ne olivat nykytaidetta eivätkä alkuperäisiä antiikin mestariteoksia.
Hänen saavuttamansa korkean maineen vuoksi monet monarkit ja ruhtinaat toivat hänet hoviinsa, ja Canova sai tilauksia kaikkialta Euroopasta. Hän kieltäytyi kuitenkin lähtemästä Ranskan keisarilliseen hoviin johtavaksi kuvanveistäjäksi. Viimeisinä Rooman-vuosinaan hän jopa matkusti paavin asiamiehenä mantereen halki ja toi lisäksi takaisin Italiaan Napoleonin sotien aikana vietyjä taideteoksia, mikä hän onnistuikin, minkä johdosta paavi myönsi hänelle tunnustukseksi "Ischian markiisin" arvonimen. Tämän poikkeuksellisen taiteilijan arvostuksesta kertoo myös se, että hänen maalliset jäännöksensä säilytetään hänen kotikaupungissaan Possagnossa hänen itsensä suunnittelemassaan seurakuntakirkossa, ja Venetsiassa hänen sydäntään säilytetään Basilica di Santa Maria Gloriosassa ja hänen oikeaa kättään Kuvataideakatemian maljakossa.
Antonio Canova näytti syntyneen taiteilijaksi. Isän kuoltua hän siirtyi isoisänsä, molempien kivimiesten, hoiviin. Jälkimmäinen tutustutti hänet kuvanveiston taiteeseen. Jo kymmenvuotiaana hän alkoi tehdä malleja savesta ja marmorista. Kaksitoistavuotiaana Canova pääsi Venetsiassa oppipojaksi Giuseppe Bernardille, joka oli jo tuolloin merkittävä kuvanveistäjä, ja hän viimeisteli työnsä. Muutamassa vuodessa hän valmistui Venetsian taideakatemiasta, voitti siellä useita palkintoja ja avasi lopulta oman studion. Erään anekdootin mukaan Canova kaiversi eräällä aristokraattisessa seurassa pidetyllä illallisella voihin niin realistisen leijonan hahmon, jolla oli ojennetut siivet, että läsnäolevat vieraat melkein hämmästyivät epäuskoisina.
Myöhemmin, kun Canova paneutui intensiivisesti italialaiseen ja kreikkalaiseen mytologiaan ja klassikoihin, hän loi Roomassa lukuisia patsaita ja veistoksia, joita arvostetaan nykyään taidemaailmassa. Canovaa pidetään syyttä yhtenä italialaisen klassismin päähenkilöistä, ja joskus häntä pidetään suurimpana kuvanveistäjänerona sitten Michelangelon, jonka töitä hän itse ihaili suuresti. Hänen tanssilliset, kevytjalkaiset liikkeensä, feministinen sirous ja virtaavat, sirot muodot tekivät hänestä aikansa merkittävimmän taiteilijan. Hän oli tavallaan perfektionisti, mikä ilmenee myös siinä, että hän valaisi teoksensa yöllä kynttilänvalossa korostaakseen niiden ainutlaatuisuutta ja kauneutta myyttisessä valossa ja tehdäkseen vaikutuksen vieraisiin ja yhteistyökumppaneihin. Ensimmäiset kävijät, jotka näkivät hänen hienot teoksensa, hämmästyivät, että ne olivat nykytaidetta eivätkä alkuperäisiä antiikin mestariteoksia.
Hänen saavuttamansa korkean maineen vuoksi monet monarkit ja ruhtinaat toivat hänet hoviinsa, ja Canova sai tilauksia kaikkialta Euroopasta. Hän kieltäytyi kuitenkin lähtemästä Ranskan keisarilliseen hoviin johtavaksi kuvanveistäjäksi. Viimeisinä Rooman-vuosinaan hän jopa matkusti paavin asiamiehenä mantereen halki ja toi lisäksi takaisin Italiaan Napoleonin sotien aikana vietyjä taideteoksia, mikä hän onnistuikin, minkä johdosta paavi myönsi hänelle tunnustukseksi "Ischian markiisin" arvonimen. Tämän poikkeuksellisen taiteilijan arvostuksesta kertoo myös se, että hänen maalliset jäännöksensä säilytetään hänen kotikaupungissaan Possagnossa hänen itsensä suunnittelemassaan seurakuntakirkossa, ja Venetsiassa hänen sydäntään säilytetään Basilica di Santa Maria Gloriosassa ja hänen oikeaa kättään Kuvataideakatemian maljakossa.
Sivu 1 / 3