Charles Emile Jacquesin tie taidemaalariksi ei ollut suoraviivainen eikä klassinen. Hän mieltyi jo varhain piirtämiseen, joten hän aloitti 17-vuotiaana litografin koulutuksen. Hän ei kuitenkaan kokenut tätä toimintaa todella antoisaksi. Kun muilla hänen ikäisillään oli mahdollisuus opiskella ateljeissa tai käydä taidekouluja, Jacques oli pitkälti itseoppinut. Hänen taiteellista uraansa haittasi paitsi laaja-alaisen koulutuksen puute myös hänen suorittamansa asepalvelus. Varakkaammat perheet pystyivät ostamaan poikansa pois asepalveluksesta. Jacquen perheellä ei kuitenkaan ollut tätä mahdollisuutta. Niinpä Charles Emilen oli sitouduttava seitsemäksi vuodeksi. Tänä aikana hän teki monia luonnoksia armeijan elämästä ja myi pienempiä piirroksia.
Armeija-aikansa aikana Jacque sai inspiraatiota ja kokemusta lukuisiin kuvituksiin ja karikatyyreihin, joita hän teki useisiin pariisilaisiin aikakauslehtiin. Uransa edetessä Jacque luopui kirjankuvituksesta ja keskittyi 1840-luvun puolivälistä lähtien tuottamaan hollantilaisten mestareiden, erityisesti Rembrandtin, innoittamia alkuperäisiä etsauksia, joista tuli osa hollantilaisen taiteen elvyttämistä. Jacque oli yksi ensimmäisistä taiteilijoista, jotka elvyttivät kaiverrustaiteen, ja hänen ansiokseen voidaan lukea joitakin merkittäviä teknisiä innovaatioita. Hän teki itselleen mainetta tällä alalla jo kauan ennen kuin hänen uransa maalarina alkoi. Vuoteen 1848 mennessä hän oli saanut valmiiksi lähes 350 etsausta, ja kuolemaansa mennessä määrä oli noussut yli 500:aan. Kehittyminen taidemaalarina jatkui lopulta vuodesta 1849 alkaen, ja siihen liittyi melko epäonninen tapahtuma. Koleran puhkeaminen sai Jacquen ja hänen perheensä pakenemaan Pariisista. Myös hänen ystävänsä Jean-Francois Millet oli mukana. Yhdessä he asettuivat Barbizoniin. Alue, joka näytti tuolloin säästyneen koleralta.
Jacque liittyi Barbizonin kouluun Millet'n kanssa. Paikasta tuli tuolloin monien taiteilijoiden turvapaikka. Barbizonin maalaiselämä innoitti Jacquea maalaamaan monia maisemia ja eläinkuvia. Paimenet ja heidän lampaansa olivat erityisen suosittu aihe hänen maalauksissaan. Mutta hän maalasi myös monia muita maatilan eläimiä. Jacquen maalaukset erosivat muiden Barbizon-taiteilijoiden maalauksista. Hänen teoksissaan ihmiset jätettiin yleensä huomiotta. Hän keskittyi mieluummin eläinkuvauksiin, joille oli ominaista huomattava yksityiskohtaisuus. Noin vuodesta 1867 lähtien Jacque tunnustettiin yhä useammin taiteilijana kaikkialla Euroopassa ja Amerikassa. Hän halusi omistaa enemmän aikaa maalaamiselle ja luopui teostensa myymisestä jälleenmyyjille. Kysyntä oli niin suurta, että hänen maalauksensa pääsivät harvoin näyttelyihin, vaan ne myytiin heti valmistuttuaan. Jacque eli monia Barbizon-koulukunnan kollegojaan kauemmin ja hänestä tuli yksi tämän liikkeen viimeisistä edustajista. Hänen poikansa Émile ja Frédéric Jacque seurasivat hänen jalanjälkiään, ja heistäkin tuli etsaajia ja maisemamaalareita.
Charles Emile Jacquesin tie taidemaalariksi ei ollut suoraviivainen eikä klassinen. Hän mieltyi jo varhain piirtämiseen, joten hän aloitti 17-vuotiaana litografin koulutuksen. Hän ei kuitenkaan kokenut tätä toimintaa todella antoisaksi. Kun muilla hänen ikäisillään oli mahdollisuus opiskella ateljeissa tai käydä taidekouluja, Jacques oli pitkälti itseoppinut. Hänen taiteellista uraansa haittasi paitsi laaja-alaisen koulutuksen puute myös hänen suorittamansa asepalvelus. Varakkaammat perheet pystyivät ostamaan poikansa pois asepalveluksesta. Jacquen perheellä ei kuitenkaan ollut tätä mahdollisuutta. Niinpä Charles Emilen oli sitouduttava seitsemäksi vuodeksi. Tänä aikana hän teki monia luonnoksia armeijan elämästä ja myi pienempiä piirroksia.
Armeija-aikansa aikana Jacque sai inspiraatiota ja kokemusta lukuisiin kuvituksiin ja karikatyyreihin, joita hän teki useisiin pariisilaisiin aikakauslehtiin. Uransa edetessä Jacque luopui kirjankuvituksesta ja keskittyi 1840-luvun puolivälistä lähtien tuottamaan hollantilaisten mestareiden, erityisesti Rembrandtin, innoittamia alkuperäisiä etsauksia, joista tuli osa hollantilaisen taiteen elvyttämistä. Jacque oli yksi ensimmäisistä taiteilijoista, jotka elvyttivät kaiverrustaiteen, ja hänen ansiokseen voidaan lukea joitakin merkittäviä teknisiä innovaatioita. Hän teki itselleen mainetta tällä alalla jo kauan ennen kuin hänen uransa maalarina alkoi. Vuoteen 1848 mennessä hän oli saanut valmiiksi lähes 350 etsausta, ja kuolemaansa mennessä määrä oli noussut yli 500:aan. Kehittyminen taidemaalarina jatkui lopulta vuodesta 1849 alkaen, ja siihen liittyi melko epäonninen tapahtuma. Koleran puhkeaminen sai Jacquen ja hänen perheensä pakenemaan Pariisista. Myös hänen ystävänsä Jean-Francois Millet oli mukana. Yhdessä he asettuivat Barbizoniin. Alue, joka näytti tuolloin säästyneen koleralta.
Jacque liittyi Barbizonin kouluun Millet'n kanssa. Paikasta tuli tuolloin monien taiteilijoiden turvapaikka. Barbizonin maalaiselämä innoitti Jacquea maalaamaan monia maisemia ja eläinkuvia. Paimenet ja heidän lampaansa olivat erityisen suosittu aihe hänen maalauksissaan. Mutta hän maalasi myös monia muita maatilan eläimiä. Jacquen maalaukset erosivat muiden Barbizon-taiteilijoiden maalauksista. Hänen teoksissaan ihmiset jätettiin yleensä huomiotta. Hän keskittyi mieluummin eläinkuvauksiin, joille oli ominaista huomattava yksityiskohtaisuus. Noin vuodesta 1867 lähtien Jacque tunnustettiin yhä useammin taiteilijana kaikkialla Euroopassa ja Amerikassa. Hän halusi omistaa enemmän aikaa maalaamiselle ja luopui teostensa myymisestä jälleenmyyjille. Kysyntä oli niin suurta, että hänen maalauksensa pääsivät harvoin näyttelyihin, vaan ne myytiin heti valmistuttuaan. Jacque eli monia Barbizon-koulukunnan kollegojaan kauemmin ja hänestä tuli yksi tämän liikkeen viimeisistä edustajista. Hänen poikansa Émile ja Frédéric Jacque seurasivat hänen jalanjälkiään, ja heistäkin tuli etsaajia ja maisemamaalareita.
Sivu 1 / 6