Hänen lempinimensä "Pferde-Krüger" (hevonen Krüger) saattaa olla totuttelemisen arvoinen, jopa hieman epäkunnioittava, mutta se kuvaa saksialaisen taidemaalarin Franz Krügerin työtä varsin osuvasti. Muotokuvat hevosista olivat, sanaleikillä ilmaistuna, hänen keppihevosensa. Olipa kyse sitten metsästys- ja sotilasmaalauksista tai muotokuvista, ihmisen suuresti kunnioittama sorkkaeläin on hyvin usein hänen teostensa motiivina. Hänen hylkäämisensä pelkkänä hevosmaalaajana on kuitenkin tietysti täysin väärin.
Franz Krüger tutustui eläinmaalaukseen jo lapsena; hänen kiinnostuksensa heräsi hänen ystävänsä, ornitologi Johann Friedrich Naumannin ansiosta. Myöhemmin kouluvuosiensa aikana Dessaussa virkamiehen poika tutustui maisemamaalari Carl Wilhelm Kolbeen, joka tutustutti hänet luontoon keskeisenä taiteellisena teemana. Viisitoistavuotiaana hän kirjoittautui Berliinin taideakatemiaan, mutta jäi sinne vain kahdeksi vuodeksi. Sen jälkeen hän kehitti tyyliään autodidaktisesti. Hänen lempinimensä on muuten peräisin tältä ajanjaksolta, sillä hän omistautui tässä vaiheessa lähes yksinomaan eläinten kuvaamiselle. Joidenkin näyttelymenestysten jälkeen hän laajensi kirjoaan muotokuviin. Hänen kuvauksensa merkittävistä aikalaisista ja tärkeistä aatelisista lisäsivät hänen mainettaan huomattavasti. Jo 28-vuotiaana hänet nimitettiin kuninkaalliseksi professoriksi ja hänestä tuli Berliinin akatemian täysivaltainen jäsen. Hänen oppilaidensa joukossa oli kuuluisia taiteilijoita, kuten Hermann Gemmel, Karl Konstantin Heinrich Steffeck ja Theodor Schloepke. Hänellä oli myös maalariksi harvinainen onni rikastua työnsä kautta. Näin hänellä oli varaa muuttaa suureen taloon Berliinissä, jossa hän nyt asui. Samaan aikaan hän matkusti paljon saadakseen taiteellista koulutusta; hänen tiensä vei hänet muun muassa Saksan halki Ranskaan ja Venäjälle.
Vaikka Franz Krügeria pidetäänkin pääasiassa tilaustaiteilijana - ja sellaisena hän näki myös itsensä - hän onnistui aina antamaan teoksilleen oman luonteensa. Hänen teoksilleen on ominaista suuri tarkkuus, luonnollinen terävyys ja yksityiskohtiin kiinnitetty huomio, mutta niissä on myös runsaasti hienovaraista huumoria ja joskus ironiaa sekä hiljaista yhteiskuntakritiikkiä, mikä tekee niistä muutakin kuin pelkkää dokumentointia. Esimerkiksi sotilasparaatikuvissa hän ei asettanut toiminnan keskipisteeseen valtion johtajia tai kunniakkaita kenraaleja vaan kansalaisia tai tavallista kansaa, mikä voidaan varmasti nähdä perinteisten hierarkkisten rakenteiden pehmentämisenä. Tältä osin termi "biedermeiermaalari", jolla Franz Krügeriin usein viitataan, on yhtä lyhennetty ja jopa harhaanjohtava kuin "hevonen Krüger". Ajallisesti hän saattaa kuulua biedermeierin aikakauteen, ja myös motiiviltaan hän sopii tähän porvarilliseen aikakauteen, mutta hänen teoksensa eivät ole varsinaisesti konservatiivisia - eivätkä varsinkaan kotoisia. On myös syytä mainita, että hän oli yksi ensimmäisistä kuvataiteilijoista, jotka käyttivät teoksissaan litografiatekniikkaa.
Hänen lempinimensä "Pferde-Krüger" (hevonen Krüger) saattaa olla totuttelemisen arvoinen, jopa hieman epäkunnioittava, mutta se kuvaa saksialaisen taidemaalarin Franz Krügerin työtä varsin osuvasti. Muotokuvat hevosista olivat, sanaleikillä ilmaistuna, hänen keppihevosensa. Olipa kyse sitten metsästys- ja sotilasmaalauksista tai muotokuvista, ihmisen suuresti kunnioittama sorkkaeläin on hyvin usein hänen teostensa motiivina. Hänen hylkäämisensä pelkkänä hevosmaalaajana on kuitenkin tietysti täysin väärin.
Franz Krüger tutustui eläinmaalaukseen jo lapsena; hänen kiinnostuksensa heräsi hänen ystävänsä, ornitologi Johann Friedrich Naumannin ansiosta. Myöhemmin kouluvuosiensa aikana Dessaussa virkamiehen poika tutustui maisemamaalari Carl Wilhelm Kolbeen, joka tutustutti hänet luontoon keskeisenä taiteellisena teemana. Viisitoistavuotiaana hän kirjoittautui Berliinin taideakatemiaan, mutta jäi sinne vain kahdeksi vuodeksi. Sen jälkeen hän kehitti tyyliään autodidaktisesti. Hänen lempinimensä on muuten peräisin tältä ajanjaksolta, sillä hän omistautui tässä vaiheessa lähes yksinomaan eläinten kuvaamiselle. Joidenkin näyttelymenestysten jälkeen hän laajensi kirjoaan muotokuviin. Hänen kuvauksensa merkittävistä aikalaisista ja tärkeistä aatelisista lisäsivät hänen mainettaan huomattavasti. Jo 28-vuotiaana hänet nimitettiin kuninkaalliseksi professoriksi ja hänestä tuli Berliinin akatemian täysivaltainen jäsen. Hänen oppilaidensa joukossa oli kuuluisia taiteilijoita, kuten Hermann Gemmel, Karl Konstantin Heinrich Steffeck ja Theodor Schloepke. Hänellä oli myös maalariksi harvinainen onni rikastua työnsä kautta. Näin hänellä oli varaa muuttaa suureen taloon Berliinissä, jossa hän nyt asui. Samaan aikaan hän matkusti paljon saadakseen taiteellista koulutusta; hänen tiensä vei hänet muun muassa Saksan halki Ranskaan ja Venäjälle.
Vaikka Franz Krügeria pidetäänkin pääasiassa tilaustaiteilijana - ja sellaisena hän näki myös itsensä - hän onnistui aina antamaan teoksilleen oman luonteensa. Hänen teoksilleen on ominaista suuri tarkkuus, luonnollinen terävyys ja yksityiskohtiin kiinnitetty huomio, mutta niissä on myös runsaasti hienovaraista huumoria ja joskus ironiaa sekä hiljaista yhteiskuntakritiikkiä, mikä tekee niistä muutakin kuin pelkkää dokumentointia. Esimerkiksi sotilasparaatikuvissa hän ei asettanut toiminnan keskipisteeseen valtion johtajia tai kunniakkaita kenraaleja vaan kansalaisia tai tavallista kansaa, mikä voidaan varmasti nähdä perinteisten hierarkkisten rakenteiden pehmentämisenä. Tältä osin termi "biedermeiermaalari", jolla Franz Krügeriin usein viitataan, on yhtä lyhennetty ja jopa harhaanjohtava kuin "hevonen Krüger". Ajallisesti hän saattaa kuulua biedermeierin aikakauteen, ja myös motiiviltaan hän sopii tähän porvarilliseen aikakauteen, mutta hänen teoksensa eivät ole varsinaisesti konservatiivisia - eivätkä varsinkaan kotoisia. On myös syytä mainita, että hän oli yksi ensimmäisistä kuvataiteilijoista, jotka käyttivät teoksissaan litografiatekniikkaa.
Sivu 1 / 1