Eurooppalaisen taiteen pitkälle ja tapahtumarikkaalle historialle ei ole ominaista ainoastaan lähes lukemattomat ja historiallisesti yhtä lailla toisiaan inspiroivat ja toisistaan poikkeavat tyylisuunnat sekä niiden epigonit ja edustajat, jotka ovat joskus jopa "kuolemanvihollisia" ja joita yhdistää läheinen vastenmielisyys. Taiteilijat, jotka tarkkailevat toisiaan tarkasti ja epäluuloisesti ja usein katkerasti taistelevat toisiaan vastaan ja tuomitsevat toisensa "dilettanteiksi", ovat olleet psykologinen ja sosiologinen vakio antiikista nykypäivään, ja huolimatta kaikesta taustalla olevasta mustasukkaisuudesta toistensa menestystä kohtaan ne ovat aina olleet tärkeä moottori hyvin merkittäville ja mullistaville tapahtumille ja kehityskuluille taidemaailmassa. Usein erittäin kiihkeät ja sitkeät taiteelliset kiistat, kiistat ja riidat eivät syty niinkään tai ei yksinomaan erilaisista esitys- ja työskentelytavoista, vaan myös kiivaasti kiistellyistä kysymyksistä, jotka koskevat tiettyjen värien, materiaalien ja tekniikoiden soveltuvuutta ja hyväksyttävyyttä vakavasti otettavaan tai arvostettuun taiteeseen. Nykyisiä esimerkkejä ovat "graffiti" ja/tai "katutaide", jotka konservatiivisemmat taiteen ystävät yleensä torjuvat jyrkästi "mustamaalaamisena" ja "julkisten tilojen turmelemisena".
Nykypäivän näkökulmasta katsottuna se saattaa tuntua huvittavalta ja selittämättömältä useimmille taiteen ystäville, mutta jo 1800-luvulla käytiin lähes uskonnollisella kiihkolla ja hartaudella keskusteluja tietyistä maalaustekniikoista, jotka aikanaan sekä aiheuttivat suurta innostusta kaikkien asianosaisten keskuudessa että vaikuttivat nykyisin kansainvälisesti hyväksyttyjen ja maailmanlaajuisesti tunnettujen taideinstituutioiden syntyyn ja perustamiseen. Näin oli esimerkiksi Lontoossa vuonna 1831 perustetussa Thomas Charles Wageman -taidekeskuksessa, jonka perustivat William Cowen, W. B. S. Taylor, James Fudge, Joseph Powell, Thomas Maisey ja O. F. Phillips, joka toimi vuonna 1804 perustetun Society of Painters in Water Colours (nykyisin Royal Watercolour Society) liberaalina kilpailijana ja joka on vuodesta 1885 lähtien toiminut Royal Institute of Painters in Water Colours (RI) -nimellä brittiläisen taiteilijaliiton (FBA) kunnianarvoisassa päämajassa Mall Galleriesissa Carlton House Terrace -aukiolla, lähellä Trafalgar Squarea. Molemmat järjestöt ja niiden jäsenet eivät välttämättä olleet myötämielisiä, mutta vastustivat kuitenkin yhtenäisesti "Royal Academy of Artsia", joka kieltäytyi tuohon aikaan tiukasti hyväksymästä läpinäkymättömistä akvarelleista tehtyjä akvarelleja taiteeksi.
Toinen taiteellista tietämättömyyttä vastaan kapinoivien akvarellimaalareiden uuden järjestön perustajajäsen oli piirtäjä George Shepherd , joka oli lapsena asunut vanhempiensa kanssa Ranskassa vuoteen 1793 asti ja palasi Englantiin ja Lontooseen vain Englannin kanaalin etelärannalla tuolloin vallankumouksellisten tapahtumien vuoksi. Jo vuosina 1803 ja 1804 vielä melko nuori Shepherd sai Taideyhdistykseltä hopeisen laatan onnistuneesta luovasta työstään. Hän sai myös hyvän maineen todistettuna arkkitehtuuri- ja maisemamaalarina, jota asiakkaat etsivät. Yhdessä nuoremman veljensä Thomas Hosmer Shepherd kanssa, joka oli niin ikään erinomainen maalari ja piirtäjä, hän teki myös monia yksityiskohtaisia katunäkymäkuvia brittiläisen arkkitehtuurin historian standarditeoksiin, kuten "Architectural Antinquities of Great Britain" (Ison-Britannian arkkitehtuurin vastakohtaisuudet) ja "Architectura Ecclesiastica Londini" (Lontoon kirkollinen arkkitehtuuri) kustantajille John Britton ja Rudolph Ackermann.
Eurooppalaisen taiteen pitkälle ja tapahtumarikkaalle historialle ei ole ominaista ainoastaan lähes lukemattomat ja historiallisesti yhtä lailla toisiaan inspiroivat ja toisistaan poikkeavat tyylisuunnat sekä niiden epigonit ja edustajat, jotka ovat joskus jopa "kuolemanvihollisia" ja joita yhdistää läheinen vastenmielisyys. Taiteilijat, jotka tarkkailevat toisiaan tarkasti ja epäluuloisesti ja usein katkerasti taistelevat toisiaan vastaan ja tuomitsevat toisensa "dilettanteiksi", ovat olleet psykologinen ja sosiologinen vakio antiikista nykypäivään, ja huolimatta kaikesta taustalla olevasta mustasukkaisuudesta toistensa menestystä kohtaan ne ovat aina olleet tärkeä moottori hyvin merkittäville ja mullistaville tapahtumille ja kehityskuluille taidemaailmassa. Usein erittäin kiihkeät ja sitkeät taiteelliset kiistat, kiistat ja riidat eivät syty niinkään tai ei yksinomaan erilaisista esitys- ja työskentelytavoista, vaan myös kiivaasti kiistellyistä kysymyksistä, jotka koskevat tiettyjen värien, materiaalien ja tekniikoiden soveltuvuutta ja hyväksyttävyyttä vakavasti otettavaan tai arvostettuun taiteeseen. Nykyisiä esimerkkejä ovat "graffiti" ja/tai "katutaide", jotka konservatiivisemmat taiteen ystävät yleensä torjuvat jyrkästi "mustamaalaamisena" ja "julkisten tilojen turmelemisena".
Nykypäivän näkökulmasta katsottuna se saattaa tuntua huvittavalta ja selittämättömältä useimmille taiteen ystäville, mutta jo 1800-luvulla käytiin lähes uskonnollisella kiihkolla ja hartaudella keskusteluja tietyistä maalaustekniikoista, jotka aikanaan sekä aiheuttivat suurta innostusta kaikkien asianosaisten keskuudessa että vaikuttivat nykyisin kansainvälisesti hyväksyttyjen ja maailmanlaajuisesti tunnettujen taideinstituutioiden syntyyn ja perustamiseen. Näin oli esimerkiksi Lontoossa vuonna 1831 perustetussa Thomas Charles Wageman -taidekeskuksessa, jonka perustivat William Cowen, W. B. S. Taylor, James Fudge, Joseph Powell, Thomas Maisey ja O. F. Phillips, joka toimi vuonna 1804 perustetun Society of Painters in Water Colours (nykyisin Royal Watercolour Society) liberaalina kilpailijana ja joka on vuodesta 1885 lähtien toiminut Royal Institute of Painters in Water Colours (RI) -nimellä brittiläisen taiteilijaliiton (FBA) kunnianarvoisassa päämajassa Mall Galleriesissa Carlton House Terrace -aukiolla, lähellä Trafalgar Squarea. Molemmat järjestöt ja niiden jäsenet eivät välttämättä olleet myötämielisiä, mutta vastustivat kuitenkin yhtenäisesti "Royal Academy of Artsia", joka kieltäytyi tuohon aikaan tiukasti hyväksymästä läpinäkymättömistä akvarelleista tehtyjä akvarelleja taiteeksi.
Toinen taiteellista tietämättömyyttä vastaan kapinoivien akvarellimaalareiden uuden järjestön perustajajäsen oli piirtäjä George Shepherd , joka oli lapsena asunut vanhempiensa kanssa Ranskassa vuoteen 1793 asti ja palasi Englantiin ja Lontooseen vain Englannin kanaalin etelärannalla tuolloin vallankumouksellisten tapahtumien vuoksi. Jo vuosina 1803 ja 1804 vielä melko nuori Shepherd sai Taideyhdistykseltä hopeisen laatan onnistuneesta luovasta työstään. Hän sai myös hyvän maineen todistettuna arkkitehtuuri- ja maisemamaalarina, jota asiakkaat etsivät. Yhdessä nuoremman veljensä Thomas Hosmer Shepherd kanssa, joka oli niin ikään erinomainen maalari ja piirtäjä, hän teki myös monia yksityiskohtaisia katunäkymäkuvia brittiläisen arkkitehtuurin historian standarditeoksiin, kuten "Architectural Antinquities of Great Britain" (Ison-Britannian arkkitehtuurin vastakohtaisuudet) ja "Architectura Ecclesiastica Londini" (Lontoon kirkollinen arkkitehtuuri) kustantajille John Britton ja Rudolph Ackermann.
Sivu 1 / 2