Todellisuuden teknisen toistettavuuden myötä heräsi kysymys siitä, voiko kopio olla taidetta. John Jabez Edwin Paisley Mayall oli yksi ensimmäisistä, joka vastasi tähän kysymykseen myöntävästi ja kehitti itsestään kuvan taiteilijana. Näin Mayall lähestyi daguerrotyyppiä teknisen välineen puolelta. Tekstiiliyrittäjän poikana teollisen vallankumouksen aikaan, jolloin koneet alkoivat hallita tuotantoa, Mayall tutustui ensin avantgardistisiin luonnontieteisiin. Tekstiilit ja värjäystekniikka toivat hänet kemian ja väriaineiden tutkimuksen pariin. Hänen syvällinen luonnontieteellinen tietämyksensä hyödytti häntä valokuvaajan työssä, ja hänen kemiallisen koulutuksensa ansiosta hän pystyi menestyksekkäästi ottamaan käyttöön useita innovaatioita kukoistavassa daguerrotyypissä. Hän onnistui muun muassa rajoittamaan tarvittavan valotusajan alle yhdeksään sekuntiin ja otti näin merkittävän askeleen kohti käytännöllisyyttä. Lisäksi hän kokeili erilaisia materiaaleja saadakseen kuvien terävyyden uuteen ulottuvuuteen. Hänen matkansa kemiasta taiteeseen alkoi Yhdysvalloissa. Työskenneltyään amerikkalaisen daguerrotyypin pioneerin John Johnsonin kanssa Mayall perusti oman yrityksensä Philadelphiaan ja sai ensimmäiset palkinnot työstään muun muassa Franklin-instituutilta. Vuonna 1846 Mayall palasi Isoon-Britanniaan, jossa hän tapasi William Turner:n, joka oli luonut uusia maalauksellisia lähtökohtia rautatiekuvillaan ja nopeuskuvauksillaan. Mayall kokeili tuohon aikaan daguerrotyyppien valmistusprosessin parantamista laajentaakseen myös yleisten formaattien valikoimaa. Mayall väitti pystyvänsä tuottamaan suurimpia daguerrotyyppejä. Enimmäismitan 21,6 senttimetrin sijaan Mayall työskenteli jopa 76 senttimetrin formaateilla. Näin hän osoitti toistuvasti olevansa uudistaja ja teknisten rajoitusten voittaja.
Mayall koki läpimurtonsa vuoden 1851 maailmannäyttelyssä Lontoossa. Legendaarisessa Kristallipalatsissa oli valokuvaukselle omistettu erikoisnäyttely, jossa oli esillä 700 daguerrotyyppiä, joista 72 oli Mayallin käsialaa. Hän sai palkinnon ja häntä juhlittiin ennen kaikkea hänen teknisistä innovaatioistaan. Tämä avasi hänelle taloudellisesti tuottoisan mahdollisuuden valmistaa tilaustyönä muotokuvia julkkiksista. 1860-luvulla hän valmisti useita muotokuvia kuninkaalliselle perheelle, jotka julkaistiin niin sanottuina "carte de visit" -kuvauksina. Näistä kuvista tehtiin käyntikortin kokoisia, ja niistä tuli keräilyesineitä suuren yleisön keskuudessa. Prinssi Albertin korttia myytiin noin 70 000 kappaletta viikossa hänen kuolemansa jälkeen. Kun kortteja myytiin 500 000 kappaletta vuodessa, Mayall sai lopulta 12 000 punnan vuositulot. Näin hän sai vihdoin vapauden tekniseen ja taiteelliseen työskentelyynsä tällä välineellä. Käyntikorttiensa ja värillisten daguerrotyyppiensä avulla Mayall valloitti valokuvauksen massamarkkinat ja loi uudenlaisen havaitsemisen ja näkemisen muodon.
Todellisuuden teknisen toistettavuuden myötä heräsi kysymys siitä, voiko kopio olla taidetta. John Jabez Edwin Paisley Mayall oli yksi ensimmäisistä, joka vastasi tähän kysymykseen myöntävästi ja kehitti itsestään kuvan taiteilijana. Näin Mayall lähestyi daguerrotyyppiä teknisen välineen puolelta. Tekstiiliyrittäjän poikana teollisen vallankumouksen aikaan, jolloin koneet alkoivat hallita tuotantoa, Mayall tutustui ensin avantgardistisiin luonnontieteisiin. Tekstiilit ja värjäystekniikka toivat hänet kemian ja väriaineiden tutkimuksen pariin. Hänen syvällinen luonnontieteellinen tietämyksensä hyödytti häntä valokuvaajan työssä, ja hänen kemiallisen koulutuksensa ansiosta hän pystyi menestyksekkäästi ottamaan käyttöön useita innovaatioita kukoistavassa daguerrotyypissä. Hän onnistui muun muassa rajoittamaan tarvittavan valotusajan alle yhdeksään sekuntiin ja otti näin merkittävän askeleen kohti käytännöllisyyttä. Lisäksi hän kokeili erilaisia materiaaleja saadakseen kuvien terävyyden uuteen ulottuvuuteen. Hänen matkansa kemiasta taiteeseen alkoi Yhdysvalloissa. Työskenneltyään amerikkalaisen daguerrotyypin pioneerin John Johnsonin kanssa Mayall perusti oman yrityksensä Philadelphiaan ja sai ensimmäiset palkinnot työstään muun muassa Franklin-instituutilta. Vuonna 1846 Mayall palasi Isoon-Britanniaan, jossa hän tapasi William Turner:n, joka oli luonut uusia maalauksellisia lähtökohtia rautatiekuvillaan ja nopeuskuvauksillaan. Mayall kokeili tuohon aikaan daguerrotyyppien valmistusprosessin parantamista laajentaakseen myös yleisten formaattien valikoimaa. Mayall väitti pystyvänsä tuottamaan suurimpia daguerrotyyppejä. Enimmäismitan 21,6 senttimetrin sijaan Mayall työskenteli jopa 76 senttimetrin formaateilla. Näin hän osoitti toistuvasti olevansa uudistaja ja teknisten rajoitusten voittaja.
Mayall koki läpimurtonsa vuoden 1851 maailmannäyttelyssä Lontoossa. Legendaarisessa Kristallipalatsissa oli valokuvaukselle omistettu erikoisnäyttely, jossa oli esillä 700 daguerrotyyppiä, joista 72 oli Mayallin käsialaa. Hän sai palkinnon ja häntä juhlittiin ennen kaikkea hänen teknisistä innovaatioistaan. Tämä avasi hänelle taloudellisesti tuottoisan mahdollisuuden valmistaa tilaustyönä muotokuvia julkkiksista. 1860-luvulla hän valmisti useita muotokuvia kuninkaalliselle perheelle, jotka julkaistiin niin sanottuina "carte de visit" -kuvauksina. Näistä kuvista tehtiin käyntikortin kokoisia, ja niistä tuli keräilyesineitä suuren yleisön keskuudessa. Prinssi Albertin korttia myytiin noin 70 000 kappaletta viikossa hänen kuolemansa jälkeen. Kun kortteja myytiin 500 000 kappaletta vuodessa, Mayall sai lopulta 12 000 punnan vuositulot. Näin hän sai vihdoin vapauden tekniseen ja taiteelliseen työskentelyynsä tällä välineellä. Käyntikorttiensa ja värillisten daguerrotyyppiensä avulla Mayall valloitti valokuvauksen massamarkkinat ja loi uudenlaisen havaitsemisen ja näkemisen muodon.
Sivu 1 / 2