Mieluiten suurikokoisissa kuvissa kohtaamme figuratiivisia kohtauksia laajimmassa merkityksessä, mutta myös eläinkuvia ja maisemia. Motiivit ilmestyvät ja vetäytyvät. Sitä hetkeä, jolloin kohtaus voitaisiin nimetä, ei juuri koskaan tapahdu - sen sijaan on siirtymiä, päällekkäisyyksiä, väripilkkujen, geometristen elementtien, piirrosten ja mikrokuvien lomittumista. Rikkonaiset värit, paikoin lähes aggressiivisesti valovoimaiset, pääasiassa akryyliä, mutta niitä on täydennetty muilla materiaalikomponenteilla. Lasittavaa, laimeaa, viskoosia, paikoin kokkareita muodostavaa. Graafisia elementtejä liidusta, hiilestä ja muista piirustuskynistä.
Yleiskatsauksen jälkeen lähestytään kangasta ja havaitaan monimutkainen kerrostumisrakenne, joka tekee etu- ja takaosan, ylä- ja alapuolen vain väliaikaisesti tunnistettaviksi. Heti sen vieressä on toinen löytö. Tältä osin maalauksessa on itse asiassa gesturaalisen-informaalisen taiteen pääpiirteitä, mutta tämäkään ei ole lopullinen tulos.
Hahmot kietoutuvat toistuvasti tähän mitä moninaisimpien muodollisten ilmaisujen konglomeraattiin, jotka ovat selkeästi lineaarisesti hahmoteltuja, harvoin täydellisiä, usein fragmentteina, koska nekin ovat osa tätä virtaavaa, tutkivaa, toisiinsa kietoutunutta muotojen kosmosta. Yksittäiset ruumiinosat on mallinnettu vanhojen mestareiden tapaan, minkä jälkeen ne sulautuvat tämän maalauksellisen reliefin kanssa ei-objektiivisiksi muodollisiksi maisemiksi. Silti, kuin perusmotiivi, joka tulee aina uudelleen esiin, tarkimmat piirrokset, selkeät ja selvät ääriviivat, jotka herättävät assosiaatioita myöhäisrenessanssin ja maneerismin voimakkaisiin ja virtuoosisiin hahmokäsityksiin, mutta hämärtävät ne heti uudelleen, vakiinnuttavat toistuvasti paikkansa näitä näennäisesti hallitsemattomia hahmojen purkauksia vastaan.
Tässä piilee Magdalena Cichonin luovan menetelmän perusperiaate. Hän ei tarjoa itselleen eikä katsojalle mitään lopullista muotoilua. Värien, muotojen ja rakenteiden välille syntyy jatkuvasti uusia yhdistelmiä. Katsojina tulemme hyvin nopeasti tietoisiksi siitä, että meillä ei ole mitään oikeutta tiettyyn tunnistamiseen tai yksiselitteiseen lukemiseen.
Myös Magdalena Cichon ottaa työssään huomioon arvaamattoman ja odottamattoman. Hänen strategiansa perustuu sattumalta syntyvien asioiden mahdollisuuksiin ja hänen suunnitelmallisiin interventioihinsa, hänen kuvallisiin vastauksiinsa näihin määrittelyihin. Hänen kuvansa saavat voimansa sattuman ja tarkoituksen välisestä jännitteestä.
Magdalena Cichon ei piirrä vartaloiden muotoja ja ääriviivoja mallin mukaan, vaan hän on sisäistänyt nämä anatomiset kaavat pitkän opiskelun kautta niin, että niistä on tullut kuvallinen ajatus, löydetty muoto, joka sitten, aina sattumalle antautuen, vapautuu maalauksen yhteydessä. Hän kuvailee tätä prosessiksi, joka tapahtuu "kädestä pitäen", "ilman pään kautta tapahtuvaa harhautusta", jota hän itse tarkkailee kuin ulkopuolinen ja reagoi sitten ratkaisevalla hetkellä tähän taiteellisen kokemuksen ja tiedostamattoman toiminnan tuotteeseen.
André Breton ymmärsi taiteilijan toiminnan vähemmän keksimisenä ja kuvitteluna kuin löytämisenä, laukaisemisena ja paljastamisena ja johdatti tästä taiteellisena ihanteena "psyykkisen automatismin", tosin olettaen, että tämä antaisi hänelle mahdollisuuden jäljittää ajatuksen "todellista" kulkua ilman järjen valvontaa. Surrealismin tavoitteena oli pystyä kuvaamaan todellisuuden rajoittamaton kokonaisuus. Tämä oli tietysti utopiaa: kommunikaatio jää aina kokonaisuuden palaseksi, osaksi suurta jatkumoa, koska se on väistämättä eristämistä, valikoitumista kaiken kattavasta kontekstista.
Magdalena Cichon ei alistu edes tähän harhakuvitelmaan. Hän on täysin tietoinen tästä rajoituksesta, tästä ehdosta, ja tekee siitä menetelmän - koska pohdinta on hänen työnsä olennainen piirre.
www.magdalena-cichon.de
Teksti: Angelika Steinmetz-Oppelland, 2017
Kuva: Joachim Blobel
Mieluiten suurikokoisissa kuvissa kohtaamme figuratiivisia kohtauksia laajimmassa merkityksessä, mutta myös eläinkuvia ja maisemia. Motiivit ilmestyvät ja vetäytyvät. Sitä hetkeä, jolloin kohtaus voitaisiin nimetä, ei juuri koskaan tapahdu - sen sijaan on siirtymiä, päällekkäisyyksiä, väripilkkujen, geometristen elementtien, piirrosten ja mikrokuvien lomittumista. Rikkonaiset värit, paikoin lähes aggressiivisesti valovoimaiset, pääasiassa akryyliä, mutta niitä on täydennetty muilla materiaalikomponenteilla. Lasittavaa, laimeaa, viskoosia, paikoin kokkareita muodostavaa. Graafisia elementtejä liidusta, hiilestä ja muista piirustuskynistä.
Yleiskatsauksen jälkeen lähestytään kangasta ja havaitaan monimutkainen kerrostumisrakenne, joka tekee etu- ja takaosan, ylä- ja alapuolen vain väliaikaisesti tunnistettaviksi. Heti sen vieressä on toinen löytö. Tältä osin maalauksessa on itse asiassa gesturaalisen-informaalisen taiteen pääpiirteitä, mutta tämäkään ei ole lopullinen tulos.
Hahmot kietoutuvat toistuvasti tähän mitä moninaisimpien muodollisten ilmaisujen konglomeraattiin, jotka ovat selkeästi lineaarisesti hahmoteltuja, harvoin täydellisiä, usein fragmentteina, koska nekin ovat osa tätä virtaavaa, tutkivaa, toisiinsa kietoutunutta muotojen kosmosta. Yksittäiset ruumiinosat on mallinnettu vanhojen mestareiden tapaan, minkä jälkeen ne sulautuvat tämän maalauksellisen reliefin kanssa ei-objektiivisiksi muodollisiksi maisemiksi. Silti, kuin perusmotiivi, joka tulee aina uudelleen esiin, tarkimmat piirrokset, selkeät ja selvät ääriviivat, jotka herättävät assosiaatioita myöhäisrenessanssin ja maneerismin voimakkaisiin ja virtuoosisiin hahmokäsityksiin, mutta hämärtävät ne heti uudelleen, vakiinnuttavat toistuvasti paikkansa näitä näennäisesti hallitsemattomia hahmojen purkauksia vastaan.
Tässä piilee Magdalena Cichonin luovan menetelmän perusperiaate. Hän ei tarjoa itselleen eikä katsojalle mitään lopullista muotoilua. Värien, muotojen ja rakenteiden välille syntyy jatkuvasti uusia yhdistelmiä. Katsojina tulemme hyvin nopeasti tietoisiksi siitä, että meillä ei ole mitään oikeutta tiettyyn tunnistamiseen tai yksiselitteiseen lukemiseen.
Myös Magdalena Cichon ottaa työssään huomioon arvaamattoman ja odottamattoman. Hänen strategiansa perustuu sattumalta syntyvien asioiden mahdollisuuksiin ja hänen suunnitelmallisiin interventioihinsa, hänen kuvallisiin vastauksiinsa näihin määrittelyihin. Hänen kuvansa saavat voimansa sattuman ja tarkoituksen välisestä jännitteestä.
Magdalena Cichon ei piirrä vartaloiden muotoja ja ääriviivoja mallin mukaan, vaan hän on sisäistänyt nämä anatomiset kaavat pitkän opiskelun kautta niin, että niistä on tullut kuvallinen ajatus, löydetty muoto, joka sitten, aina sattumalle antautuen, vapautuu maalauksen yhteydessä. Hän kuvailee tätä prosessiksi, joka tapahtuu "kädestä pitäen", "ilman pään kautta tapahtuvaa harhautusta", jota hän itse tarkkailee kuin ulkopuolinen ja reagoi sitten ratkaisevalla hetkellä tähän taiteellisen kokemuksen ja tiedostamattoman toiminnan tuotteeseen.
André Breton ymmärsi taiteilijan toiminnan vähemmän keksimisenä ja kuvitteluna kuin löytämisenä, laukaisemisena ja paljastamisena ja johdatti tästä taiteellisena ihanteena "psyykkisen automatismin", tosin olettaen, että tämä antaisi hänelle mahdollisuuden jäljittää ajatuksen "todellista" kulkua ilman järjen valvontaa. Surrealismin tavoitteena oli pystyä kuvaamaan todellisuuden rajoittamaton kokonaisuus. Tämä oli tietysti utopiaa: kommunikaatio jää aina kokonaisuuden palaseksi, osaksi suurta jatkumoa, koska se on väistämättä eristämistä, valikoitumista kaiken kattavasta kontekstista.
Magdalena Cichon ei alistu edes tähän harhakuvitelmaan. Hän on täysin tietoinen tästä rajoituksesta, tästä ehdosta, ja tekee siitä menetelmän - koska pohdinta on hänen työnsä olennainen piirre.
www.magdalena-cichon.de
Teksti: Angelika Steinmetz-Oppelland, 2017
Kuva: Joachim Blobel
Sivu 1 / 1