Brittiläinen Spitzweg, myöhempi Hogarth? Kaikki kolme olivat menestyneitä taidemaalareita, Franz Carl Spitzweg (1808-1885) kuitenkin vasta postuumisti, toisen maailmansodan jälkeen. Kaikki kolme kuvaavat "yhteiskuntaa ja sen tapoja" huumorilla. Mutta William Hogarth (1697-1764), jota pidetään karikatyyrin perustajana, on katkera kuin sappi. Hänen kaiverruksensa paljastavat ironisesti ja purevasti 1700-luvun yhteiskuntaa. Sen sijaan Walter Dendy Sadlerin (1854-1923) kuvat - kuten Spitzwegin kuvat - ovat humoristisempia ja omituisempia. Epäkohtia ei paljasteta pahansuovasti, vaan omituisuuksia tai omituisuuksia kuvataan lähes rakastavasti. Walter Dendy Sadlerin tapauksessa on myös se seikka, että toisin kuin Hogarthilla ja Spitzwegillä, hänen kohteensa ei ole nyky-yhteiskunta. Nykypäivän näkökulmasta hänen kuvansa vaikuttavat tietysti vanhanaikaisilta - mutta näin oli itse asiassa jo hänen elinaikanaan. Hänen kuvansa "sijoittuvat" 1700-luvun loppuun ja 1800-luvun alkuun, esiviktoriaaniseen aikaan, jolloin teollinen vallankumous ei ollut vielä vallannut kaikkia elämänalueita, jolloin aika ei ollut vielä niin nopeaa eikä elämä tuntunut vielä niin vaikealta. Hän vältti "vaikeita" aiheita, kaikkea, mikä voisi vakavasti loukata, kuten politiikkaa tai urheilua, ja maalasi yleisölleen "vanhoja hyviä aikoja", keskiluokan kaipauksia, usein silmää räpäyttäen. Hän ei ollut tässä yksin - oli olemassa kokonainen joukko niin sanottuja genremaalareita, jotka palvelivat esimerkiksi maaseudun idyllien, majatalojen tai arkipäiväisten kohtausten avulla usein pyrkivän porvarillisen asiakaskuntansa odotuksia, tarpeita ja ennakkoluuloja. Monet heistä tulivat Düsseldorfin maalaustaiteen koulusta, joka oli 1800-luvulla kansainvälisesti tunnettu genremaalauksestaan. Se vaikutti myös Walter Dendy Sadleriin, joka opiskeli Düsseldorfissa useita vuosia 1870-luvulla.
Sadler oli jo elinaikanaan erittäin menestyksekäs; hänellä oli näyttelyitä Britannian taideinstituutiossa, Royal Academyssa, ja Yhdysvalloissa oli 1900-luvun alussa tuskin yhtään kotia, jossa ei olisi ollut hänen kuviaan. Hänen teoksistaan maksettiin korkeita hintoja Euroopassa ja Amerikassa, viimeksi vuonna 2000 Sotheby'sin huutokaupassa lähes 200 000 Yhdysvaltain dollaria. Ehkä juuri Sadlerin maalaukset ovat antaneet meille mielikuvia tyypillisestä omituisesta englantilaisesta miehestä. Jotkut niistä voisivat olla myös hetkiä Jamesin ja neiti Sophien elämästä elokuvasta "Illallinen yhdelle" tai Monty Pythonin "Elämän tarkoitus" -elokuvan puritaanipariskunnasta. Itse asiassa Sadler rakensi "luonnoksiaan" varten todellisia näyttämökohtauksia ja palkkasi kylän naapureita (hän muutti Hemingford Greyn pikkuruiseen pesään vuonna 1897) malleiksi, joita hän koristeli ylenpalttisesti menneiden aikojen tyyliin. Kylähenkilökuntaa ja rekvisiittaa kierrätettiin usein useisiin maalauksiin, joten katsojan kasvoille syntyy hymy myös siitä, että hän tunnistaa omituisia ihmisryhmiä eri maalauksissa. Hän rakasti sisätiloja, jotka olivat jo jonkin verran asuttuja, täynnä pikkutavaraa ja koristeita, ja valitsi usein vanhuksia miniatyyriensä päähenkilöiksi - asuttujen rekvisiittien inhimilliseksi vastineeksi.
Brittiläinen Spitzweg, myöhempi Hogarth? Kaikki kolme olivat menestyneitä taidemaalareita, Franz Carl Spitzweg (1808-1885) kuitenkin vasta postuumisti, toisen maailmansodan jälkeen. Kaikki kolme kuvaavat "yhteiskuntaa ja sen tapoja" huumorilla. Mutta William Hogarth (1697-1764), jota pidetään karikatyyrin perustajana, on katkera kuin sappi. Hänen kaiverruksensa paljastavat ironisesti ja purevasti 1700-luvun yhteiskuntaa. Sen sijaan Walter Dendy Sadlerin (1854-1923) kuvat - kuten Spitzwegin kuvat - ovat humoristisempia ja omituisempia. Epäkohtia ei paljasteta pahansuovasti, vaan omituisuuksia tai omituisuuksia kuvataan lähes rakastavasti. Walter Dendy Sadlerin tapauksessa on myös se seikka, että toisin kuin Hogarthilla ja Spitzwegillä, hänen kohteensa ei ole nyky-yhteiskunta. Nykypäivän näkökulmasta hänen kuvansa vaikuttavat tietysti vanhanaikaisilta - mutta näin oli itse asiassa jo hänen elinaikanaan. Hänen kuvansa "sijoittuvat" 1700-luvun loppuun ja 1800-luvun alkuun, esiviktoriaaniseen aikaan, jolloin teollinen vallankumous ei ollut vielä vallannut kaikkia elämänalueita, jolloin aika ei ollut vielä niin nopeaa eikä elämä tuntunut vielä niin vaikealta. Hän vältti "vaikeita" aiheita, kaikkea, mikä voisi vakavasti loukata, kuten politiikkaa tai urheilua, ja maalasi yleisölleen "vanhoja hyviä aikoja", keskiluokan kaipauksia, usein silmää räpäyttäen. Hän ei ollut tässä yksin - oli olemassa kokonainen joukko niin sanottuja genremaalareita, jotka palvelivat esimerkiksi maaseudun idyllien, majatalojen tai arkipäiväisten kohtausten avulla usein pyrkivän porvarillisen asiakaskuntansa odotuksia, tarpeita ja ennakkoluuloja. Monet heistä tulivat Düsseldorfin maalaustaiteen koulusta, joka oli 1800-luvulla kansainvälisesti tunnettu genremaalauksestaan. Se vaikutti myös Walter Dendy Sadleriin, joka opiskeli Düsseldorfissa useita vuosia 1870-luvulla.
Sadler oli jo elinaikanaan erittäin menestyksekäs; hänellä oli näyttelyitä Britannian taideinstituutiossa, Royal Academyssa, ja Yhdysvalloissa oli 1900-luvun alussa tuskin yhtään kotia, jossa ei olisi ollut hänen kuviaan. Hänen teoksistaan maksettiin korkeita hintoja Euroopassa ja Amerikassa, viimeksi vuonna 2000 Sotheby'sin huutokaupassa lähes 200 000 Yhdysvaltain dollaria. Ehkä juuri Sadlerin maalaukset ovat antaneet meille mielikuvia tyypillisestä omituisesta englantilaisesta miehestä. Jotkut niistä voisivat olla myös hetkiä Jamesin ja neiti Sophien elämästä elokuvasta "Illallinen yhdelle" tai Monty Pythonin "Elämän tarkoitus" -elokuvan puritaanipariskunnasta. Itse asiassa Sadler rakensi "luonnoksiaan" varten todellisia näyttämökohtauksia ja palkkasi kylän naapureita (hän muutti Hemingford Greyn pikkuruiseen pesään vuonna 1897) malleiksi, joita hän koristeli ylenpalttisesti menneiden aikojen tyyliin. Kylähenkilökuntaa ja rekvisiittaa kierrätettiin usein useisiin maalauksiin, joten katsojan kasvoille syntyy hymy myös siitä, että hän tunnistaa omituisia ihmisryhmiä eri maalauksissa. Hän rakasti sisätiloja, jotka olivat jo jonkin verran asuttuja, täynnä pikkutavaraa ja koristeita, ja valitsi usein vanhuksia miniatyyriensä päähenkilöiksi - asuttujen rekvisiittien inhimilliseksi vastineeksi.
Sivu 1 / 1